Nykypäivänä tahtituotanto on jo lukuisilla rakennustyömailla tuttua. Ymmärretään, ettei ole kyse työn tekemisestä kovemmalla kiireellä, vaan siitä, että tekemällä asiat hallitusti ja kerralla oikein saavutetaan pienemmällä vaivalla enemmän. Kuitenkin alan tuottavuuskehitys on edelleen olematonta ja aikataulut ovat pitkiä ja epäluotettavia. Tahtituotannon tilanne rakennusalalla junnaa todellisuudessa kertaluontoisuudessa, projektikohtaisten prototyyppien suunnittelussa ja toteuttamisessa. Pääurakoitsija-aliurakoitsija-yhteistyö ei toimi, ja työmailta puuttuu yhteinen toimintamalli, johon voitaisiin investoida yhdessä.

Perinteisesti työmaiden aikataulut on pyritty mitoittamaan niin, että aliurakoitsijoiden resurssien käyttö olisi mahdollisimman tehokasta. Tämä johtaa pitkiin tehtävien aloitusväleihin, suuriin mestoihin ja epätasaiseen tuotantorytmiin, toisin sanoen pitkiin työmaiden kestoihin.

Tahtituotannon keskiössähän on koko tuotantosysteemin rytmitys, jossa tuotantoa tarkastellaan kokonaisuutena, ei vain yksittäisten työryhmien etujen näkökulmasta. Kun tuotanto suunnitellaan ja järjestetään niin, että kaikkien töiden tuotantonopeus on sama, on työmaan kestoa mahdollista lyhentää merkittävästi. Tahtituotannossa ei pyritä optimoimaan jokaisen yksittäisen työntekijän tehokkuutta aikapuskureita lisäämällä ja varamestoja tunnistamalla, vaan tahtituotannon keskiössä on koko tuotannon vaihtelun vähentäminen sekä läpimenoajan lyhentäminen, jossa yhteinen etu tunnistetaan yksittäisten töiden osaoptimointia tärkeämmäksi.

Mikä tahtituotannon nykytilassa mättää?

Periaatteessa tahdilla tekeminen on nykypäivänä jo hyvin oivallettu teoriatasolla, mutta miten on toteutuksen laita? Tahtituotanto mahdollistaa kyllä työn tasaisuuden ja paremman ennakoitavuuden myös tekijöille, mutta miten hyvin onnistutaan muuttamaan mahdollisuudet todellisuudeksi?

Nykytodellisuudessa harmillisen usein organisaatiot kootaan aina uudelleen jokaisen projektin ympärille, ja tuotannon prosessi suunnitellaan ja pystytetään aina lähes tyhjästä. Lisäksi toimintaamme vakiintunut hankintatapa on ostaa kertaluontoisesti halvinta, sillä on helpompaa pilkkoa monimutkainen työ pieniin osiin ja koittaa ostaa jokainen osa mahdollisimman edullisesti, kuin löytää kokonaistaloudellisesti paras ratkaisu. Vallitsevat toimintatavat ja epäluottamus osapuolien välillä pakottaa aliurakoitsijoiden liiketoimintamalliksi resurssien ylibuukkauksen.
Seurauksena pääurakoitsija päätyy harmillisen usein olemaan epäluotettava kumppani aliurakoitsijalle. Aikataulut eivät pidä, eivätkä aliurakoitsijat pysty sitoutumaan niiden alituisiin muutoksiin, jolloin järkeenkäypä sopeutumiskeino on ylibuukkaus. Pääurakoitsija päätyy aiheuttamaan kumppaneilleen hallitsemattomia tuotantopiikkejä, eikä pääurakoitsija pysty pahimmillaan hallitsemaan omienkaan resurssiensa tasaista käyttöä.

Läpimenoaikojen lyhentäminen ei vaadi sitä, että yhdenkään työntekijän täytyisi juosta yhtään kovemmin.

Tähän lisätään vielä tahtituotannon yleiset ongelmat, kuten se, että tahtituotannon suunnittelu aloitetaan liian myöhään, hankinnat on tehty jo ennen tahtituotannon suunnittelun aloittamista, ja aiemmin laadittu yleisaikataulu poikkeaa merkittävästi tahtiaikataulusta.

Työmailta puuttuu yhteinen toimintamalli, johon investoitaisiin yhdessä. Tiimit ja kumppanuudet eivät kehity, yhdessä oppiminen ei ole mahdollista. Silloin, kun kehitystoimenpiteitä yritetään, ovat kehityspanoksien tulokset usein epäselviä ja vaikeasti mitattavia. Näin kehittämiseen ei sitouduta eikä investoida pitkäjänteisesti.

Miten korjaamme kurssin?

Tuotannon tasapainotus, tahtituotanto, jatkuva projektien ylivirtaava tuotanto, pitkäjänteinen yhteistyö ja vakaampi organisaatio tekevät pääurakoitsijan toiminnasta ennustettavaa ja aikatauluista pitäviä. Pääurakoitsijasta tuleekin luotettava kumppani aliurakoitsijalle, mikä mahdollistaa aliurakoitsijoiden suunnitelmallisen ja optimaalisen resurssien käytön ja kustannustehokkaan, luotettavan toiminnan. Tasainen ja ennakoitava tuotanto mahdollistaa resurssisuunnittelun puolin ja toisin.

Kun tuotannon yhteinen rytmi on löydetty, seuraava askel on vähentää töihin liittyvää vaihtelua. Työmaiden läpimenoaikojen merkittäväkään lyhentäminen ei vaadi sitä, että yhdenkään työntekijän täytyisi juosta yhtään kovemmin, vaan sitä, että saadaan häiriöt ja improvisaatio pois. Kun härvääminen vähenee, aikaa jää enemmän oikeiden asioiden tekemiselle.

Tahtituotannon fokus tulee olla vahvasti systeemissä ja prosessissa, ei yksittäisessä kohteessa. Tämän lisäksi sujuva tahtituotanto edellyttää pääurakoitsija-alaurakoitsija mallin muuttumisen niin, että emme pyri siirtämään riskejä aliurakoitsijalle, vaan pyrimme luomaan ne näkyviksi ja ratkaisemaan ne yhdessä, yhteistä tavoitetta hakien.

Lopulta mahdollistuu yhteisen toimintamallin luominen – toimintamallin, johon kaikkien osapuolten on mahdollista investoida. Tiimejä ja kumppanuuksia pystytään kehittämään pitkäjänteisesti ja yhdessä oppimisesta tulee osa normaalia toimintaa. Tulokset saadaan selkeästi nähtäviksi ja mitattaviksi, jolloin myös toiminnan johdonmukainen ja pitkäjännitteinen kehittäminen tulee mahdolliseksi. Tähän meillä on vielä paljon matkaa ja monta asiaa opittavana, mutta mahdollisuutemme onnistua kasvavat, jos paneudumme kehitystyöhön yhdessä.